Hei sinä tavallinen suomalainen mies, minä pelkään sinua!

Hei sinä tavallinen suomalainen mies, tutustuin sinuun ensimmäistä kertaa ihan pienenä tyttönä. Vietin kesät maalla, ja siellä tutustuin sinuun. Olit tosi mukava ja tärkeä minulle. Kun hoilasin virsiä ja joululauluja, nyökyttelit tyytyväisenä. Kehuit, kun leivoin pullaa. Juttelimme yhdessä kaikenlaista, olit kiinnostunut koulunkäynnistäni ja jutuistani. Muistan, kuinka pyysit todistustani nähtäväksi, kun tulin kesäkuussa taas kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi kesänviettoon. Naureskelit ja ihmettelit, että kymppejäkös se tyttö vaan saa, vaikka olin saanut vain kaksi kymppiä: matematiikasta ja englannista. Päivittelit niitä positiivisella tavalla niin, että oivalsin, että jotain erinomaista niissä oli. Ihan kaikkia juttujasi en aina tajunnut. Ymmärtämättä jäivät silloin esimerkiksi kissanpoikien hukuttamiseen tai erään kylän tytön jakorasiakäytökseen liittyvät vitsisi. Onneksi.

Sinulla oli tosi isot kädet ja kova ääni. Usein sain istua polvellasi, ja kertoilit juttuja metsästyksestä ja kalastuksesta. Minua ne kiinnostivat kovasti. Olisin innolla lähtenyt mukaan, mutta nauroit röhönaurua, kun ehdotin sitä. Ei sinne tyttöjä päästetä, sanoit, ja samantien ymmärsin, miten hassu ideani olikaan ollut.

Opetit kuitenkin minua ampumaan ilmakolla. Se oli kivaa. Opetit myös ajamaan traktoria ja nostamaan heinää seipäälle. Työnsimme kuulaa yhdessä. Katsoimme telkkarista, kun Suomi-poika pärjäsi mäkihypyssä.

Opetit myös sylkemään matoon ja nappaamaan ongen ylös juuri oikealla hetkellä. Särjet syötimme kissoille, ahvenet paistoimme itsellemme. Joskus, kun naiset kauhistelivat touhujani (taisin kiivetä katolle tai puuhun vähän liian korkealle), sinä mörähdit, että antaas nyt tytön touhuta. Se oli minusta mukavaa.

Kun menin lukioon, välimme taisivat vähän viilentyä. Yritin näyttää todistustani sinulle, mutta et oikein pysynyt kärryillä kurssimuotoisen lukion saavutuksistani. Vaatteeni olivat silloin vähän toisenlaisia kuin ennen, ja taisin huomata, että nostelin kulmakarvojasi, kun kävelin sisään. Liian lyhyt hame, ehkä. Et paljoa kysellyt, mitä kuuluu. Ylioppilaskirjoitusten älliä ymmärsit kuitenkin oikein hyvin, toit minulle ylioppilaslahjaksi hienon kristallisen kukkavaasin. Kyselit suunnitelmistani, ja ilmoitin, että olen päässyt opiskelemaan sosiaalipsykologiaa. Ajattelin, ettet ehkä tiedä, mitä se tarkoittaa. Ilmeestäsi huomasin, että hyvä juttu se ei ainakaan ollut.

Koko opiskeluaikani olimme tosi vähän tekemisissä. Olin hyvin vähissä varoissa, eikä minulla ollut rahaa käydä maalla kovin usein. Kävin kuitenkin jouluisin, ja silloin kävimme yhdessä joulukirkossa. Huomasin, että katsoit sivusilmällä, kun en joulupöydässä ottanut kinkkua. Olin ryhtynyt välttämään tehotuotettua naudan- ja sianlihaa, mutta toisaalta niinhän sinäkin olit elämäsi elänyt. Arvostin edelleen todella korkealle hirvipaistisi ja erityistä huippua olivat paistetut ahvenfileet. Yritin viritellä keskustelua niistä asioista, jotka meitä yhdistivät, mutta jotenkin tunsin, että se oli vaikeaa. Yhdistäviä asioita oli tosi paljon: molemmat rakastimme hiihtämistä, luontoa, retkeilyä, kalastusta, hauskoja vanhoja juttuja. Tietysti opiskeluni oli avannut silmiäni. Olin ollut vaihto-opiskelijana Uudessa-Seelannissa ja sitä kautta maailmankuvani oli avartunut paljon. Matkustaessani olin nähnyt todellista köyhyyttä ja opinnoissani oppimani asiat olivat sellaisia, etten oikein löytänyt tapaa jutella niistä sinun kanssasi.

Oivalsin, että olit ollut monta kymmentä vuotta työttömänä, kalastellut ja metsästellyt yhteiskunnan tuilla.

Opintojeni valmistuminen viivästyi, ja jouduin etsimään töitä. Kuinka ollakaan, paikkakunnallasi oli juuri sopiva työpaikka. Sain sen, ja riemuitsin, että nyt näen sinua useammin. Hait minut junalta, ja olit tavanomaiseen tapaasi aika puhumaton, mutta jotenkin tavallista nyreämpi. Näytit minulle vanhan polkupyörän, jolla voisin polkea vastaanottokeskukselle aamuisin.

Tein siellä 16-tuntista päivää. Olin innoissani työstäni, sillä pieneen kuntaan oli vastaanotettu yli 200 turvapaikanhakijaa. Perheitä oli vain 6 ja näiden lisäksi 2 yksin saapunutta naista. Heidät oli majoitettu vanhan juna-aseman tiloihin. Kaikki muut olivat nuoria ja keski-ikäisiä miehiä, jotka majoitettiin käytöstä poistetulle koululle pystytettyyn vastaanottokeskukseen. Saimme hankittua patjoja ja peittoja. Kuntalaisilta tuli lahjoituksena vanhoja liinavaatteita. Osa oli aivan reikäisiä, mutta turvapaikanhakijat eivät siitä välittäneet, pääasia että jotain saatiin. Ruokaa tehtiin isoissa kattiloissa. Opetimme miehille puolukkapuuron ja kalakeiton syöntiä, pakkaseen pukeutumista ja suomalaisia tapoja. Heti alkoivat suomen kielen opinnot ja osa miehistä edistyi hyvin. Yritimme järjestää jopa joulujuhlankin, ja seurakunnan väki tuli mukaan. Illat venyivät myöhäisiksi, ja poljin väsyneenä 12 km matkan vastaanottokeskukselta sinun luoksesi joka ilta. Olit usein lämmittänyt saunan, tai vähintäänkin laittanut tarjolle ruisleipää ja voita. Höpöttelin innoissani päivän kulusta, mutta sinulta en paljon saanut vastakaikua. Olit hyvin hiljainen. Ajattelin, että ison määrän tummia miehiä ilmestyminen katukuvaasi vaatii sinulta varmasti vähän sulattelua.

Eräänä iltana sitten ryhdyit puhumaan. Sanoit, että minun kannattaisi lähteä takaisin kaupunkiin. Täällä ei kuulemma olisi turvallista olla. Kerroit, että kylän miehet, läheisimmät ystäväsi, eivät hyväksyneet vastaanottokeskusta eivätkä aikoneet enää katsoa tilannetta sivusta. Suunnittelivat kuulemma jotain konkreettista vastaiskua. Kuuntelin järkyttyneenä. Kerroit, että paikkakunnan miesten mielestä vastaanottokeskuksessa oli vaarallisia, maahan petoksella tunkeutuneita miehiä, jotka vain käyttivät suomalaisia naisia surutta hyväkseen ja jotka pitäisi mitä pikimmin saada lähtemään. En tiennyt, mitä vastata. Kysyin varovasti, mitä miehet ajattelivat minunkaltaisistani naisista, joista osa oli vastaanottokeskuksessa palkkatyössä ja joista iso osa oli vapaaehtoisia. Mustaa miestä haluavia naikkosia, kuului vastauksesi. En tiennyt mitä sanoa. Tiesin, että olit pitkälti samaa mieltä ystäviesi kanssa, vaikka et ollut sitä missään vaiheessa ääneen sanonutkaan. Pakkasin heti tavarani, ja muutin tuttuni luo vastaanottokeskuksen naapuriin.

Tämän jälkeen kävin töissä peläten joka hetki, että joku hyökkää joko minun tai turvapaikanhakijoiden kimppuun. Työmatkalla perääni huudeltiin: Rajat kiinni, Suomi suomalaisille. Jotkut mielikuvitusrikkaat nuoret pojat kyselivät, mitä teemme mustien miesten kanssa, onko kivaa olla heidän naisiaan, enkö pelkää että he tartuttavat minuun tauteja.

Tänään, uuden vuoden aattona, näin töihin kävellessäni paljon teitä tavallisia suomalaisia miehiä liikkeellä. Teillä oli huomioliivit päällä, muovipusseja kädessä, en tiedä mitä niissä oli. Vastaanottokeskuksessa kerroimme turvapaikanhakijoille, että tänään on parasta pysytellä sisällä, eikä ehkä ikkunaan kannata mennä. Pidimme suomen kielen kursseja myöhään iltaan asti, työaikamme oli päättynyt jo ajat sitten. Osa miehistä oli harjoitellut puhelimen ja nettiselaimen avulla suomea niin, että kielitaito oli edistynyt hämmästyttävää vauhtia. Istuimme voimistelusalin lattialla ja keskustelimme tulevan vuoden suunnitelmista. Moni nuori mies mainitsi, että toivoisi saavansa edes yhden suomalaisen kaverin. Moni tahtoi oppia suomea, päästä kouluun, saada ammatin, päästä töihin. Nämä olivat mielestäni hienoja haaveita. Osa miehistä sai minut myös huolestuneeksi: he vaikuttivat lapsellisilta, kuvittelivat oppivansa suomen kielen ihan helposti ilman vaivaa ja pääsevänsä mukavaan työhön ilman koulutusta. Näistä asioista keskustelimme pitkään. Kello lähestyi puolta yötä. En tahtonut miesten huomaavan, miten pelkäsin. Tiesin, että talon ulkopuolella kulki iso määrä turhautuneita ja vihaisia miehiä. Käytännössä en mitenkään uskaltanut enää lähteä talosta ulos. Katselimme raketteja, mutta kielsin miehiä menemästä ikkunaan. Siinä mukavien, toivoa täynnä olevien turvapaikanhakijoiden keskellä istuessani minut täytti kummallinen olo. Mitä yhteistä minulla on näiden miesten kanssa? Ihmisoikeudet, kohteliaisuus, ystävällisyys, jokaisen ihmisen arvostaminen, toivo paremmasta huomisesta, usko kansainväliseen ja monikulttuuriseen maailmaan, totta kai. Mutta entä muuta? Eipä paljonkaan. Olemme vain ihmisiä ihmisille. Tämä on vain minun työtäni.

Sen sijaan sinun kanssasi, sinä tavallinen suomalainen mies, minulla on paljon enemmän yhteistä. Koko lapsuuteni, ahvenfileet, hirvipaisti, kotikoivu, hiekkatie, suvivirsi, joulusauna, marjastus, sienestys, suomalainen peruskoulu, Matti Nykänen, kuntavaalit, suomenpystykorva, suomalainen maito, keihäänheitto ja Seppo Räty, puuro, körö körö kirkkoon ja lennä lennä leppäkerttu, Suomi-filmit, joulupukki, sauna, sorsapaisti, Kekkonen, mämmi, Nokia, ruisleipä, Kalle Päätalo, Finlandia-hymni ja Maamme-laulu, ahomansikat, juhannusvihta, Käyn ahon laitaa, Tuntematon sotilas, Rokka ja Koskela, Täällä Pohjantähden alla, Lasse Viren ja Juha Miedon sadasosasekunti, uudet perunat ja voi, kansallispuku ja kantele, Kalevala ja Taistelevat metsot, Olavi Virta, Tapio Rautavaara, joulukirkko ja Enkeli taivaan, Suo, kuokka ja Jussi, hiki laiskan syödessä, tuonen lehto öinen lehto, Rautatie ja Huojuva talo, Seitsemän veljestä: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero, nuo aivan tavalliset suomalaiset miehet. Meillä on niin paljon yhteistä. Nyt kuitenkin pelkään sinua, vaikka huudatkin haluavasi suojella suomalaisia naisia. Suojeletko minua? Siitä en voi olla varma. Haen kaksi vilttiä, ja jään yöksi vastaanottokeskuksen toimiston lattialle. En uskalla lähteä minnekään. Mietin irtisanoutumista, mietin miten juttelisin kanssasi, jos kohtaisimme. En osaa sanoa enää mitään. Tämä on minun työtäni ja teen sitä mahdollisimman hyvin. Toivon, että voimme jutella joskus myöhemmin, kun tilanne on rauhoittunut. Hyvää uutta vuotta, sinä rakkaista rakkain tavallinen suomalainen mies.