Julian tarina – luovaa työtä yliopistossa

12094922_10154221155194256_7250266828011133929_o

Julia tekee toista vuottaan väitöskirjaansa. Hänet on ajanut tutkijaksi pitelemätön kiinnostus aivojen toiminnan mysteerejä kohtaan ja intohimo niiden selvittämiseen. Ystävilleen hän kuvaa uravalintaansa kertomalla, ettei yksinkertaisesti voinut jättää tätä asiaa selvittämättä. Hän uskoo, että voi työllään edistää ymmärrystä yhdestä tämän hetken tärkeimmistä mysteereistä. Tällä työllä on myös käyttöä: pikkuhiljaa tiedon kertyessä aivojen toiminnasta voidaan esimerkiksi rakentaa tehokkaampia, mutta energiaa säästäviä tietokoneita.

Julia miettii usein, että uteliaisuus on yksi tärkeimmistä ihmiskuntaa eteenpäin ajavista voimista. Pyrkimys ymmärtää asioita paremmin on johtanut vanhojen, haitallisten totuuksien kyseenalaistamiseen. Se on johtanut tietoon ja tiedonrakennuksen tapaan, jonka avulla ihmiskunta on saavuttanut merkittäviä asioita. Ihmisen uteliaisuudesta lähteneet tieteen saavutukset ovat ympärillämme joka päivä: syöpälääkkeet, elektroniikka, ympäristöä säästävä teknologia.

Tieteellisen tiedonrakennuksen perinne itsessään on hänestä yksi tärkeimmistä ihmiskunnan saavutuksista. Se on itseään korjaava järjestelmä, joka pyrkii tuottamaan luotettavaa tietoa vaikeista kysymyksistä, ratkaisemaan vaikeita ongelmia. Siinä ei ole Julian mielestä mitään erikoista – tiede on pitkälle vietyä arkijärkeä, joka hyödyntää kaikkien käyttämiä tiedonhankintamenetelmiä. Ajattelutapaa voi kuka tahansa hyödyntää, millä tahansa alalla, eikä se edellytä, että tutkittavien asioiden pitäisi olla mitattavia. Tieteen tekemisessä on myös hänestä hienoa se, että se on lähtökohtaisesti jaettua ongelmanratkaisua. Traditiossa on ymmärretty jo kauan ennen ”co-creation”-buumia se, että työ on vuorovaikutteista. Artikkelit kirjoitetaan me-muodossa.

Yliopistoon töihin mennessään Julia ajatteli, että paikka, jossa tehdään luovaa työtä, rakennetaan uutta tietoa, on varmasti monin tavoin erilainen kuin yritykset, joissa monissa vielä sovelletaan teollisen ajan toimintamalleja. Julia ajatteli myös, että yliopistossa jos missä on paljon tutkimustietoa siitä, mikä tukee parhaiten ihmisen luovaa ajattelua, ongelmanratkaisua, tiimityötä, työhyvinvointia. Varmastihan yliopiston oma rakenne ja toimintatavat heijastavat tätä organisaation sisältämää tietämystä?

Melkein päivittäin Julia saa kuitenkin lukea, että yliopistossa pitäisi soveltaa enemmän yritysten toimintamalleja. Niitähän on tullutkin Julian hämmennykseksi yliopistoon viime vuosina: työajanseurantajärjestelmä, johon ei saa syöttää todellisia työtunteja, palkkataulukko, joka saattaa loppua kesken jos työntekijä liiaksi kehittyy, lähiesimies, jonka tehtävänä on arvioida “alaisensa” osaamista ilman omaa kokemusta samalta alalta, ja lisää kilpailua tilanteissa, joissa parhaat tulokset syntyisivät yhteistyön kautta. Uusimpana yrityksiltä lainattuna toimintamallina on joillekin kollegoille tullut kellokortti.

Julia on toisaalta seurannut uusia organisaatioita, joita syntyy start-up-puolelle ja teknologian aloille. Niissä ei ole kellokortteja, päinvastoin. Hän ihmettelee, miksi yliopistoon tuodaan jo ajat sitten yritysmaailmassa vanhentuneita toimintamalleja. Miksei tuoda niitä uusia, jotka määrittävät tällä hetkellä nopeimmin kasvavien, arvoa luovien yritysten toimintaa: itseorganisoituvia tiimejä, luottamusta työntekijään, organisaatioita, joissa ei ole esimiehiä? Juliasta tuntuu, että tutkimusmaailmassa on aiemmin toimittu juuri näin, ennen näitä uusia tuottavuuden lisäämiseksi rakennettuja järjestelmiä. Miksi yrittää muuttaa jotain sellaista, joka muuttuu jatkuvasti itsestään (tiedonrakennus) tai jotain sellaista, joka on osoittanut toimivuutensa selviytymällä vuosisatoja kaiken inhimillisen myllerryksen ja muutoksen keskellä (tutkimustoiminta)? (Julia on myös lukenut Talebin Antifragile -kirjan) Julia arvelee, että kun rahat ovat tiukilla, kiristetään valvontaa, jotta ahdistus lievittyisi. Silloin kuitenkin menetetään paljon. Esimerkiksi tiukasti suunnatuilla rahoitushauilla sivuutetaan yksi tutkijan ammattitaidon tärkeimmistä piirteistä: mitä enemmän jotain asiaa tutkii, sitä parempia uusia kysymyksiä osaa tehdä ja tiedon puutetta tunnistaa.

Julia on myös lukenut lehdistä, että yliopistoissa ja kouluissakin pitäisi opettaa enemmän yrittäjyyttä. Yrittäjät ovat ihmisiä, joilla on idea, jonka he uskovat hyödyttävän toisia ihmisiä. He ovat intohimoisia ideastaan ja lähtevät määrätietoisina, riskit huomioiden sitä toteuttamaan. Yrittäjän arkeen kuuluu taloudellisen epävarmuuden sieto sekä epäonnistumisista oppiminen ja niistä eteenpäin meneminen. Onnistuessaan yrittäjä voi luoda jotain, joka on monelle ihmiselle hyödyllistä ja synnyttää työpaikkoja. Yrittäjän palkkapäivä tulee silloin, kun hän tekee komean exitin. Tämä kuulostaa Juliasta hienolta ja hän arvostaa yrittäjiä sekä yrittäjämäistä ajattelutapaa.

Samaan aikaan se kuulostaa Juliasta kuitenkin kovin tutulta. Kaikki nämä kuvaukset pätevät nimittäin myös tutkijoihin.

Tutkijat ovat ihmisiä, joilla on idea, jonka tutkimisen he uskovat hyödyttävän sekä tiedettä että ihmiskuntaa. He tavoittelevat parempaa tietoa ja parempaa maailmaa. He suhtautuvat ideaansa intohimoisesti ja lähtevät määrätietoisina, riskit huomioiden selvittämään ideaan liittyviä kysymyksiä. Tutkijan arkeen kuuluu leimallisesti epävarmuus rahoituksesta, työn jatkuvuudesta ja tutkimusten onnistumisesta. Epäonnistumisia tulee rutkasti, koska luodaan uutta tietoa. Epäonnistumisista opitaan, koska se on menetelmä, jolla tiede korjaa itseään. Onnistuessaan tutkija saattaa luoda tietoa, joka mullistaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Onnistuessaan hän luo työpaikkoja sekä toisille tutkijoille, yrittäjille että tuleville sukupolville. Tutkijan palkkapäivää ei kuitenkaan samaan tapaan tule kuin joillekin yritysmaailmassa. Usein tärkeimmät tieteelliset löydökset tuottavat hedelmää vasta seuraavissa sukupolvissa. Tästä huolimatta tutkijat jatkavat työtään, intohimonsa ohjaamina.

Miksi kouluissa pitäisi siis opettaa nimenomaan yrittäjyyttä? Miksi yliopistossakin pitäisi nykyään opettaa yrittäjyyttä? Eikö voisi yhtä hyvin vaatia, että kouluissa opetettaisiin tutkijuutta? Eikö voisi ajatella, että tutkimusmaailmassa, jossa on vuosisatoja tehty maailmaa muuttavaa, luovaa työtä ja jossa työ on aina lähtökohtaisesti suunnattu “globaalille markkinalle”, olisi toimintamalleja, joita kannattaisi kiireellä tuoda innovaatioita ja uudistumista haikailevaan yritysmaailmaan? Ja vielä, yhä useampi tekee nk. tietotyötä, eli pyrkii luomaan arvoa tiedolla. Eikö tällaista työtä tekeviin organisaatioihin kannattaisi lainata toimintamalleja nimenomaan tieteestä, joka on aina pyrkinyt paremman, arvokkaaman tiedon luomiseen?

Julia pohtii tällä hetkellä sitä, mitä tekisi väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Moni fiksu ja osaava kollega on lähtenyt ulkomaille, josta löytyy paremmin rahoitusta. Julia haluaisi jatkaa luovaa tiedonrakentamista ja maailmaa muuttavien ideoiden kehittämistä. Hän haluaisi työskennellä organisaatiossa, joka osaa luoda laadukkaan työn tekemistä tukevia rakenteita. Juliaa huolestuttaa ajatus, joka yhä useammin pälkähtää hänen mieleensä näinä päivinä. Onko yliopisto enää tulevaisuudessa sellainen organisaatio?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s